perjantai 20. lokakuuta 2017

Viivin viinidieetti: Kaipuu Kuopioon

Tekstiä ei ole syntynyt taas hetkeen. Ja kun tekstiä ei synny fitness-blogiin, tarkoittaa se sitä että sitä fitnessiä ei ole tosiaan tullut harrastettua.

Kun kiire painaa, on hyvä pysähtyä hetkeksi muistelemaan esimerkiksi meidän #Fitnesspaskaa -blogin kokoontumisajoja Kuopiossa!



Tästä ajatuksesta se sitten lähti.

Hurautin Kuopioon perjantaina, ja pian istuimmekin pitämässä tiukkaa kehityskeskustelua blogipomoni kanssa mm. palkoista ja työajoista salaatin ääressä. Eikun..


Todellisuus pitää sisällään ruokaa, juomaa, laadutonta huumoria, karkkia, sydämen muotoisia pizzapaloja, Kummeli-sketsejä ja loistavia tyyppejä. 

FITNESSPASKAA!




Ja kyllä tuolla tuli sitä fitnessiä harrastettua sillä Heidi ei todellakaan liiotellut mäestä, jonka päällä hän asustelee. Kun selailin pilvipalvelusta kuvia, alla olevasta lauantai-illan viimeisistä valokuvista voi päätellä että toivottu ja hyvin onnistunut nollaus onnistui Kuopiossa täydellisesti.


keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Kolme vinkkiä tupakoinnin lopettamiseen - NÄILLÄ ONNISTUT VARMASTI

 Noin 80% blogin lukijoista on varmasti jo kuullut tämän jutun sillä mielestäni se on niin hauska että olen toitottanut sitä kaikille läheisilleni (ja haloo, lukeeko tätä muka joku muu kuin mun läheiseni...?!?!), mutta listaan varmuuden vuoksi asiat vielä kirjallisena jos joltain meni vaikka ohi tai jos siellä ruudun toisella puolella on vahingossa roikkumassa muka joku mulle ei-läheinen ihminen.

Lupasin itselleni kesällä, että jos pääsen opiskelemaan, lopetan viimein yhdeksän vuotta kestäneen harrastukseni. Olen yrittänyt lopettamista useita kertoja aikaisemminkin, joskus paremmalla menestyksellä, mutta joka kerta kuitenkin epäonnistunut. Tällä kertaa olen kuitenkin selvinnyt pidemmälle kuin koskaan aiemmin, ja siksi haluankin jakaa nerokkaat vinkkini teidän kaikkien kanssa!!



Siispä, tässä ne tulevat lyhykäisyydessään, oletko valmis?
Onnistuaksesi sinun on vain noudatettava seuraavia ohjeita!





1. Muuta täysin vieraaseen kaupunkiin toiselle puolelle Suomea

Uudessa kaupungissa sinulla ei ole mielleyhtymiä tilanteista joissa kuuluisi polttaa tupakkaa. Ainakaan samalla tavalla kuin ennen.  Kaikista paras olisi,  jos muuttaisit taloon jossa ei ole hissiä, asuntoon jossa ei ole parveketta. Esimerkiksi kolmas kerros on ihan riittävän korkealla karistamaan tupakanhimot. Sinun on hyljättävä kaikki entiset ystäväsi joiden kanssa olitte järkyttäviä röökimuijia. Kun entiset kamusi eivät ole edes kerran viikossa ovesi takana kolkuttelemassa ja kinuamassa kessulle, on lopettamispäätöksessä pysyminen paljon helpompaa. 

Onneksi aivan yksin ei tarvitse jäädä, vaan ratkaisu löytyy seuraavasta kohdasta:


2. Lyöttäydy kokonaan uuteen kaveriporukkaan jossa olet ainoa tervakeuhko

Kun uudessa lähipiirissäsi kukaan muu ei polta, on noloa lähteä kesken illan mehukkaimman juttutuokion ulos tupruttelemaan ja palata sieltä tumpin tuoksuisena kyselemään että mitenkäs se olikaan. Myös repsahtamisen todennäköisyys pienenee kun ei ole ketään keneltä pummia jämiä. Lisäksi ryhmäpaine on tehokas motivaattori - ethän halua näyttää uusien ystäviesi silmissä täydeltä luuserilta ja luovuttajalta...? ETHÄN!?

3. Laita arkirutiinisi täysin uusiksi

Kun joudut juoksemaan pää kolmantena jalkana koko päivän, ei spaddua ehdi edes ajattelemaan muuta kuin silloin kun ärsyttää oikein ankarasti. Niinä ärsytyksen hetkinä ei onneksi ole aikaa tai mahdollisuutta käydä ostamassa kessua, joten problem solved! Arkirutiinien uusimisella tarkoitan myös sitä, että sinun on väsytettävä itsesi niin totaalisesti, että kun pitkän päivän jälkeen raahaudut kotiisi, sinne kolmanteen kerrokseen ilman hissiä, saat hieman murua rinnan alle ja ehdit viimein hengähtää, ei mielesi edes tee raahautua alas ja ulos tupakoimaan kessua! Jos kaikki tämä ei vielä kuulosta riittävän hardcorelta, voit lisäksi luovuttaa kuukausituloistasi 1/3-osaa vaikkapa hyväntekeväisyyteen. Itselläni tämä hoitui kätevästi siirtymällä palkansaajien jengistä opiskelijaksi. Kun on koko ajan köyhä, rahansa laittaa mielummin johonkin muuhun kuin syöpäkääryleisiin!

siis tiivistetysti

HYLKÄÄ KAIKKI ENTINEN.


Kun muuttaa paikkaan jossa ei ennestään tunne juuri ketään ja tutustuu nopeasti valtavaan laumaan uusia ihmisiä, joista kukaan ei polta, et kehtaa tehdä sitä itsekään. Uudessa kaupungissa kaikki aika menee uusien asioiden opettelemiseen ja sisäistämiseen, joten sinulla ei ole edes aikaa ajatella tupakointia. Kuin huomaamatta oletkin ollut polttamatta jo pidemmän tovin, eikä sätkää tee enää edes niin kovin paljon mieli, ainakaan ihan koko aikaa.


Näillä näpärillä, helpoilla ja nopeilla vinkeillä kuka tahansa pystyy lopettamaan tupakoinnin milloin vain! Kuvitelkaa, niin helppoa se on! 

Kuvan lähde: Pinterest


Rehellisesti sanottuna, eihän tämä helppoa ole ollut. Huomattavasti helpompaa vain kuin aikaisemmilla kerroilla. Vaikka en mikään ketjupolttaja ole koskaan ollutkaan, en silti olisi koskaan pystynyt olemaan näin pitkään ilman tupakkaa jos elämäni olisi edelleen samanlaista kuin esimerkiksi puoli vuotta sitten. Näin suuret yhtäkkiset muutokset vain näköjään auttavat karistamaan myös yhden pahan tavan. Nyt mun täytyy vain sinnitellä, enkä saa antaa tilaa ajatukselle "ei se yksi kerta nyt mitään haittaa".

Tupakointi ei vain yksinkertaisesti enää mahdu mun elämään. Sille ei ole aikaa eikä sopivia tilanteita. Sillä selvä, piste, that's it.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kuinka ihmeessä juuri MINÄ tulin valituksi fysioterapiakoulutukseen? OSA 2.



Tarinan ensimmäinen osa on luettavissa TÄÄLTÄ. Jatkan suoraan siitä mihin jäin, joten jos muisti pätkii niin suosittelen vilkaisemaan ykkösosan ensin. Pahoittelut, että tekstin julkaiseminen venähti. Oikeanlainen FLOW-tila vain antoi odottaa itseään enkä siis oikein saanut hyvää tekstiä aikaiseksi.Varoituksen sana myöskin heti alkuun; luvassa on puuduttavaa tekstiä lähes täysin ilman kuvia. Jostain syystä siellä pääsykoetilanteessa ei tullut mieleenkään alkaa räpsimään kuvia blogia varten...





29. toukokuuta 2017, iltapäivä

Pääsykoekutsussa käsketään ottaa mukaan mahdollisimman tuore valokuva itsestä. Marssin Maijun luokse ja pyydän häntä ottamaan minusta niin edustavan kuvan kuin mahdollista. En halua ihan passikuvamaista jäykkyyttä, mutta selfiemäiset poseerauksetkaan eivät mielestäni kuulu pääsykokeeseen. En tykkää olla kameran edessä (vaikkei sitä tämän blogin perusteella aina ihan uskoisi), joten tehtävä ei ole minulle ollenkaan mieluinen. Maiju ottaa minusta muutamia kuvia, ja valitsen niistä mukaani tämän; 




Lisäksi päätän kirjoittaa itsestäni lyhyen esittelytekstin, vaikkei sellaista kutsussa vaaditukaan. Ajattelen, että viemällä tekstin joko pilaan mahdollisuuteni päästä sisään, tai sitten tekstistä voi olla hyötyä. Töissä kehotimme aina opiskelijoita viemään CV:n tai portfolion mukanaan pääsykokeeseen, joten totta kai haluan elää niin kuin opetan. 



Niinpä kirjoitan A4-arkin verran tekstiä ITSESTÄNI (kuinka hankalaa, minulle, joka olen kirjoittanut blogia ITSESTÄNI yli kaksi vuotta!), ja tarkistutan sen muutamilla ystävilläni useaan kertaan. Tässäpä muutamia otteita tuosta tekstistä: 

" ---Töitä olisi tulevaisuudessakin, mutta haluan lähteä opiskelemaan nyt kun elämässäni on sellainen hetki, että se on mahdollista. Tässä vuosien varrella olen varmistunut siitä, että nimenomaan ihmisten kanssa työskenteleminen, heidän ohjaaminen ja avustaminen, on se minun juttuni. Parasta on huomata muiden onnistuvan ja saavuttavan erilaisia tavoitteita ohjeideni tukemana. "
"Harrastan liikuntaa hyvin monipuolisesti. Vuosien varrella olen harrastanut mm. ratsastusta ja kuntonyrkkeilyä, tällä hetkellä käyn kuntosalilla, erilaisissa jumpissa sekä lenkkeilen. Liikunnan lisäksi harrastuksiini kuuluu erilaiset käsityöprojektit, blogin kirjoittaminen, lukeminen ja musiikki.

"Pyysin ystäviäni kertomaan minkälaisena ihmisenä he minut näkevät. Heidän mielestään olen todella ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen. Tutustun helposti uusiin ihmisiin ja keksin juteltavaa kenen tahansa kanssa. Lisäksi olen luotettava, iloinen ja positiivinen."

"Minä olisin hyvä fysioterapeutti koska olen empaattinen ja helposti lähestyttävä. Haluan auttaa sekä nähdä muiden kehittyvän ohjauksessani. Lisäksi minulla on vahva halu kehittää itseäni jatkuvasti, ja fysioterapeutin työssä se on välttämätöntä."

"Aion hakea opiskelemaan fysioterapiaa niin kauan että saan koulupaikan."


4. kesäkuuta 2017 klo 17:20


Matkustan Rovaniemelle junalla. Putkikassiin on pakattu esittelytekstin ja valokuvan lisäksi siistit vaatteet haastatteluosion ajaksi sekä jumppavaatteet liikuntaosiota varten. Koko junamatkan tankkaan opintopolusta löytyviä tietoja fysioterapiakoulutuksen tavoitteista, opintojen rakenteesta, uramahdollisuuksista sekä muista jutuista joista saatettaisiin kysellä pääsykokeen haastatteluosuudessa. Matkalla viestittelen ja soittelen myös ystävilleni, kysellen heiltä viime hetken vinkkejä ja neuvoja. Olen kuullut, että pääsykoe-, ja työhaastatteluihin kannattaa miettiä muutamia kysymyksiä haastattelijoille, osoittaakseen olevansa oikeasti kiinnostunut paikasta. Niinpä luonnostelen matkalla myös muutaman kysymyksen.

Vaikka minulla on huomenna tärkeä päivä, emme malta Hennan kanssa ryhtyä ajoissa nukkumaan sillä siitä on kauan kun olemme nähneet viimeksi. Juttelemme, vaihdamme kuulumisia ja kikatamme liian myöhään. 


5. kesäkuuta 2017 klo 6:30

Herätyskello soi, ja minusta tuntuu etten ole nukkunut silmäystäkään koko yönä. Pomppaan ylös ja alan valmistautumaan tulevaan päivään.  Ruoka ei oikein maistu, mutta yritän silti syödä jotain ettei jännittäessä tulisi huono olo. Pakkaan mukaan pääsykoekutsussa vaadittujen juttujen lisäksi myös muun muassa banaanin ja proteiinivanukkaan. Vaikka heräsin omasta mielestäni riittävän ajoissa, silti tulee kiire. Kiidämme valon nopeudella kohti Lapin ammattikorkeakoulun Rantavitikan kampusta, ja astun ovista sisään aika lailla lähes tulkoon tasan kello kahdeksan nollanolla.

Päivä alkaa mukavasti nimenhuudolla. Jokainen saa kouraansa numeroidun peliliivin. Oma numeroni taisi olla ehkä 17? Nimenhuudon jälkeen meidät valokuvataan muutaman kymmenen ihmisen ryhmissä. Sitten siirrymme luokkatilaan odottelemaan kutsua henkilökohtaiseen haastatteluun. Todellakin odottelemaan.

Odotellessa on aikaa jutella muiden odottajien kanssa niitä näitä. Meitä on luokkahuoneessa ympäri Suomen. Muutama muukin tunnustaa hakeneensa ykkösvaihtoehtona Kuopioon.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen on minun vuoroni istua haastattelijoiden piinapenkkiin.  Haparoivin askelin kipitän viereiseen luokkaan, jossa minua odottaa pöydän takana kaksi naisopettajaa. Ojennan heille henkilöllisyystodistukseni, valokuvan itsestäni sekä aiemmin mainitsemani kirjelmän siitä, miksi juuri minut kannattaisi valita tähän koulutukseen. Soperran opettajille jotain siitä kuinka minua jännittää ja "ajattelin että tuosta lappusesta voisi ilmetä jotain mitä saatan ehkä unohtaa tässä ja nyt kertoa...."

Kuvituskuva. Eläimiä ja tonttuja ei vahingoitettu kuvauksissa.


Haastatteluhetki sujuu ihan hyvin. Minulta kysellään aiemmasta koulutuksestani ja työkokemuksestani. Lisäksi saan kertoilla siitä millainen olen luonteeltani ja miksi olen hakenut juuri Kuopioon opiskelemaan. Eikö Rovaniemi olisi kuitenkin mukavampi vaihtoehto, kun siellä kuitenkin on talvella paljon lunta? Totaalinen jäätyminen sattuu vain yhden kysymyksen kohdalla, ja se liittyy sosiaalisiin kehittämiskohteisiini. Soperran jotain siitä kuinka minun pitäisi osata välillä rauhoittua ja kuunnella enemmän muita. Kokonaisuudessaan viivyn huoneessa alle viisitoista minuuttia. Jää hassut fiilikset.

Kun koko porukka on käynyt haastattelussa, odottelemme hieman lisää sillä edellinen ryhmä ei ole vielä tullut pois liikuntasalista. Pääsykokeiden viimeinen osio on siis liikunnallinen; rytmitajun, oman kehon koordinaation hahmottamisen sekä muiden ohjaamisen mittaamista. Meidän täytyy kävellä ja liikkua erilaisten musiikkien tahtiin, kävellä ja loikkia tietyllä tavalla (haastattelija näyttää ensin mallia), sekä viimeisenä, kaikkien kauhistukseksi, ohjata yksi ennalta määrätty jumppaliike koko muulle ryhmälle. Aikaa valmistautua: kaksi minuuttia. Mutta ei se ihan oikeasti niin kamalan kauheaa ollut. Ihan vähän nyt kumminkin, kun kaksi opettajaa arvioi suoritustasi koko ajan.

Yritän pysyä koko toimituksen ajan rauhallisena. Ajattelen että teen vain parhaani, ja se joko riittää tai sitten ei. Koitan myös pitää mielessäni että kaikkia muitakin jännittää ihan yhtä paljon.




Loikkatehtävässä horjahdan lopussa, ja olen pyllähtää naamalleni, mutta saan tilanteen korjattua joten kuten. Jumppaliikkeen ohjaaminen muille tuntuu kidutukselta. Homma tuntuisi hieman siedettävämmältä jos taustalla soisi jonkinlainen musiikki, mutta rytmin ylläpitäminen ilman musiikkia on KA-MA-LAA. Hetki tuntuu kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa olen estradilla vain kaksi minuuttia.

Kun kaikki temput ja taiteilut on tehty, ryhmän jokainen jäsen ohjannut oman liikkeensä muille, pääsykoe on ohi. Voitte poistua, näkemiin. Good bye. Auf wiedersehen.



Aina kun stressaan jotain asiaa pitkään ja hartaasti, ja stressi viimein laukeaa, minulle iskee migreeni. Tänään on taas sen aika, koska mikäpä sen stressaavampi päivä kuin tulevaisuuttani määrittävä pääsykoepäivä. Toisaalta, kun Henna tulee hakemaan minua kahden aikoihin iltapäivällä, tajuan että olen syönyt viimeksi aamulla. Kaiken odottelun keskellä ei millään ehtinyt (no okei, KEHDANNUT) kaivaa repusta omia eväitä. Siispä herkuttelen proteiinivanukkaalla ja banaanilla Rovaniemen hammashoitolan odotushuoneessa sillä aikaa kun rakas serkkuni käy juurihoitamassa hammastaan. Kun nämä edellä mainitut toimitukset ovat ohi, suuntaamme residenssiimme hieman lepäämään. Saan kuin saankin migreenin karkotettua. Illalla lähdemme käymään yksillä tai kaksilla Rovaniemen yössä - - - ja poistumme karaokebaarista vasta kun äänihuulet on pahoinpidelty Suomi-iskelmällä ja valomerkki on annettu.




Päätän että en ajattele koko pääsykoetta enää sen koommin, vaan jään odottamaan tuloksia. Päivä meni kokonaisuudessaan "ihan hyvin", mutta riittääkö "ihan hyvä"? Saan iltapäivän ja illan aikana muutamia viestejä ystäviltä ja sukulaisilta, ja kommentoin päivää juuri edellä mainitulla lauseella. Sitten pyrin tietoisesti unohtamaan koko kouluasian muutamaksi viikoksi. 







19. - 24. kesäkuuta 2017


Juhannusviikolla kirjaudun päivittäin Opintopolku.fi-sivustolle tarkistamaan joko tieto opiskelupaikoista on julkaistu. Parhaimpina päivinä kirjaudun kahteen kertaan, ihan vain varmuuden vuoksi. Googletan muutamaan kertaan myös "Savonia 2017 valitut" siltä varalta että tieto ilmestyisikin ensin koulun nettisivuille ja kirjeet valituille lähetettäisiin vasta sitten. Vielä Nummirockin ensimmäisenä darra-aamuna kirjaudun opintopolkuun katsomaan josko tieto ehkä olisi tullut. Kun sivusto ilmoittaa valinnan olevan edelleen kesken, lupaan kanssaleiriytyjilleni unohtaa panikoinnin ja stressaamisen viikonlopun ajaksi. Kyllä se tieto sieltä pian tulee, viimeistään 30. kesäkuuta niin kuin on luvattu.


27. kesäkuuta 2017 klo 20:10

Saavun Haapavedelle viettämään aikaa perheeni kanssa. Istahdan nojatuoliin aikomuksenani hieman löhötä ja lukea kirjaa. Puhelimeni piippaa, siihen on tullut sähköposti. Pyyhkäisen ilmoituspaneelin auki ja tuntuu kuin maailma pysähtyisi siihen paikkaan.

Sen, mitä seuraavaksi tapahtui, kirjoittaminen auki tarpeeksi uskottavasti, on täysin mahdotonta. Seuraavan viiden minuutin tapahtumat olisi pitänyt saada videolle, sillä vaikka muistan tuon hetken edelleen kuin se olisi vasta eilen tapahtunut, on siitä kirjoittaminen haastavaa. Kuinka saada sanoin kuvattua se tunne, joka minut valtasi tuossa hetkessä? 

Sähköposti on tullut Opintopolusta. Se on otsikoitu "Opiskelupaikka vastaanotettavissa Opintopolussa". Ilmoituspaneelissa näkyy myös viestin alku "Hei Heidi. Sinulle on myönnetty opiskelupaikka. Onneksi olkoon..." Ponkaisen ylös nojatuolista. Alle kouluikäinen pikkuveljeni taitaa saada elinikäiset traumat hysteriasta joka minuun iskee. Itken, nauran ja huudan yhtä aikaa. Saan suustani sanat "mää oon päässy kouluun!" Juoksen ympäri taloa ja itken onnesta, vaikka en vielä edes tiedä minkä kaupungin ammattikorkeaan pisteeni ovat riittäneet. Äitini kysyy minne, ja vastaan etten tiedä kun en vielä uskaltanut avata viestiä. Säntäilen hetken ympäriinsä ja yritän rauhoittua etten alkaisi hyperventiloimaan. Rehellisesti sanottuna en ole koskaan tuntenut samanlaista riemua joka valtaa koko kehon ja saa itkemään ja nauramaan yhtä aikaa.

Hetken pyörittyäni vetäydyn makuuhuoneeseen ja valmistaudun avaamaan sähköpostin saadakseni tietää mistä sitä asuntoa kannattaa alkaa etsimään. Kyykistyn puhelin kourassa huoneen nurkkaan, aivan kuten elokuvahahmot kuullessaan dramaattisia uutisia. Nyt tiedän miksi ne sen tekee; ettei menisi jalat alta kun veri karkaa päästä. Että tippuisi vähän matalammalta kun uskomaton uutinen iskee tajun kankaalle.
"Hei Heidi

Sinulle on myönnetty opiskelupaikka, onneksi olkoon. Voit katsoa lisätietoja ja ottaa opiskelupaikan vastaan Oma Opintopolku-palvelussa. Lisäohjeita opiskelupaikan vastaanottamisesta saat
Opintopolku-palvelusta tai hakemastasi korkeakoulusta.

Haun nimi: Korkeakoulujen yhteishaku kevät 2017

Hakukohteet:

Fysioterapeutti (AMK), päivätoteutus Savonia-ammattikorkeakoulu, Microkadun kampus

Älä vastaa tähän viestiin - viesti on lähetetty automaattisesti."


Uusi itkunaurukohtaus puskee päälle. Olen päässyt Kuopioon, jumalauta! Sinne minne eniten halusin ja sinne minne en ikinä uskonut pääseväni! Seuraavaksi taidettiin itkeä ja nauraa ja halata äidin kanssa yhdessä. Kun saan kerättyä itseni kasaan uudelleen, istahdan alas ja ryhdyn soittelemaan kaikille läheisilleni kertoakseni ilouutisen. Kymmenen aikoihin (eli kahden tunnin päästä tiedon saamisesta) lopetan soittelun ja viestien  naputtelun, ja kirjoitan Facebookkiin Halutaan vuokrata asunto-ilmoituksen. Jossain vaiheessa tajuan myös kirjautua Opintopolkuun vastaanottamaan opiskelupaikan.

Nukkumaan pystyn rauhoittumaan vasta yömyöhään ja seuraavana aamuna minun täytyy tarkistaa saapuneista sähköposteista että edellisenä iltana saamani viesti on oikeasti todellinen eikä vain unta tai mielikuvituksen tuotetta.






Tällainen tarina hakuprosessin taustalla siis on. Kuten ensimmäisessä osassa kirjoitin, vastausta otsikon kysymykseen minulla ei siis tosiaan ole. Uskon ehdottomasti mainitsemaani kiintiöpullukkateoriaan, mutta toinen vaihtoehto on tietysti myös se että haastattelijat kokivat minun olevan koulutukseen oikeasti sopiva. Mene ja tiedä, tässä sitä kuitenkin ollaan! Koulua on takana nyt jo puolitoista kuukautta, mutta olen vasta pikku hiljaa alkanut sisäistämään että hei, minä ihan oikeasti tein sen, ja minulla ihan oikeasti on opiskelupaikka! Matka on vasta alussa, paljon vaikeuksia ja epätoivon hetkiä varmasti vielä edessä, mutta kaikista suurin haaste on voitettu sillä olen tullut valituksi. Kaikesta muusta selviän kyllä sisulla ja ehkä ripauksella hulluutta. Sitä matkaa voitte jatkossa seurata tämän mun blogin kautta, halusitte tai ette, joten pysykäähän kuulolla.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Lasertaistelupeli Kaupungin valtaus

Huom. Seuraava teksti ei ole kenenkään sponsoroima vaan kumpuaa ihan mun omista fiiliksistä. :) Tai oikeastaan kyllähän SYKETTÄ tämän kokemuksen mulle sponsoroi, mutta en saa hehkuttamisesta rahaa tai muitakaan hyödykkeitä :) 


SYKETTÄ-liikuntapalvelut järjesti Savonia-ammattikorkeakoulun sekä Itä-Suomen yliopiston opiskelijoille ja henkilöstölle yhteisen liikuntailtapäivän viime keskiviikkona. Aamupäivä käytiin tankkaamassa tietoa koulunpenkillä ihan normaalin lukujärjestyksen mukaan, mutta kello 12 eteenpäin jokainen sai valita itselleen aktiviteetin joka eniten kiinnosti. Tarjolla oli kaikkea liikuntaan ja hyvinvointiin liittyvää lähes maan ja taivaan väliltä; ratsastusta, pesäpalloa, juoksukoulua ja luontoretkeä. Erilaisia ryhmäliikuntatunteja, luentoja, lajikokeiluita seinäkiipeilystä miekkailuun ja crossfitistä pilatekseen. Itse ilmoittauduin lasertaistelupeliin, joka järjestettiin kylpylähotelli Kunnonpaikassa Siilinjärvellä. Meidän luokalta osallistui mun lisäksi viisi ihmistä, joten oli mukava kun ei tarvinut lähteä taistoon ihan yksin.


Kuopion keskustasta matkaa Kunnonpaikkaan on noin kymmenen kilometriä, joten hurautettiin se autolla. Luultiin että saadaan pelata kokonainen tunti, kun niin oli ajaksi merkitty liikuntakalenteriin. Pieni pettymyksen häivähdys käväisi rinnassa kun kuultiin että peliaikaa olikin vain puoli tuntia, sillä pelaajia mahtui "kentälle" kerrallaan vain kaksitoista. No eihän siinä, me hörpättiin kahvit hotellin aulassa omaa pelivuoroa odotellessamme. Kun meidän vuoro viimein koitti, siirryttiin hienosti lavastettuun pelitilaan joka sijaitsee käytöstä poistetussa hotellisiivessä. Etukäteen tiesin, että alue on noin 400 neliön kokoinen ja että pelaaminen tapahtuu sisätiloissa. Paljon muutapa en sitten tiennytkään, eikä minulla ollut minkäänlaista kokemusta vastaavanlaisista peleistä. Kovin suuria odotuksia mulla ei siis ollut, joten kokemuksesta jäi kaiken kaikkiaan todella hyvä fiilis.



Meidän luokan porukka muodosti siis yhden joukkueen ja pelasimme toista joukkuetta vastaan. Kaikki pukivat päähänsä pannan jossa on sensorit laseria varten. Lisäksi laitettiin päälle liivit joiden perusteella olisi pitänyt erottaa pimeässä kuuluuko vastaan tuleva pelaaja omaan joukkueeseen vai vastustajiin. Säännöt ja pelin idea käytiin läpi tietysti porukalla. Viimeisenä ja tärkeimpänä ase kouraan ja ei kun pelaamaan. Adrenaliini virtasi ja pumppu hakkasi. Jos sykemittari olisi ollut mukana, se olisi varmasti näyttänyt vähintään 200 lähes koko puolituntisen ajan.

Pimeässä sokkeloisessa rakennuksessa oli ensin hieman vaikeaa suunnistaa. Kun tilat tulivat tutuiksi, liikkuminen oli huomattavasti helpompaa, mutta pelikavereiden tunnistaminen ei helpottanut missään vaiheessa. Siispä räiskittiin välillä oman joukkueen jäseniäkin, mutta onneksi se ei haitannut sillä omia ei voinut "tappaa". Lavasteet olivat todella hienot ja kaiuttimista kuuluvat taustaäänet nostattivat tunnelmaa.


Puolituntisen aikana ehdimme pelata kolme erää; Ensimmäinen erä kesti viisi minuuttia ja se oli niin sanotusti pelkkää harjoitusta (vaikka ei passaa unohtaa että meidän joukkue kyllä voitti harjoituserän..), toisessa erässä viidestä kuolemasta lensi pihalle pelistä ja viimeisenä elossa olevat voittivat (jännästi voitettiin myös tämä erä) ja viimeisessä erässä oli rajattu peliaika jonka sisällä piti osua mahdollisimman moneen vastustajaan mahdollisimman vähillä panoksilla. Ja sanomattakin selvää että tietysti kolmannenkin erän voitto kuului meidän joukkueellemme. Erien välillä kokoonnuttiin aina "komentokeskukseen" tarkastelemaan tuloksia ja kuulemaan mitä seuraavaksi taoahtuu.

Osuman sai siis osuessaan laser-aseella vastustajan päässä tai aseessa olevaan sensoriin. Sekä aseeseen että pantaan syttyi valot ja osuman saanut oli seitsämän sekunnin ajan pois pelistä. Tuona aikana kannatti tietysti siirtyä kauemmas vastustajasta, mutta piiloutuminen olisi ollut huomattavasti helpompaa jos aseen tuottamat merkkiäänet eivät olisi olleet niin järkyttävän kuuluvat. Piipitys kuului siis todella kauas, joten tästä antaisin pienen miinuksen.




Vaikka aluksi olinkin hieman pettynyt siihen että saimme pelata vain puoli tuntia, loppujen lopuksi se taisi olla juuri sopiva aika ensikertalaiselle. Itse ainakin jännitin itseni hiestä märäksi enkä tiedä olisiko sotimiseen jaksanut kunnolla keskittyä kokonaista tuntia.

Kehitystä kaipaisin siihen miten vastustajan tunnistaisi helpommin pimeässä (eri värisinä hohtavat liivit kenties?) sekä aseiden tuottamiin jäätäviin merkkiääniin (korvanapit tai vastaavat?) Plussaa antaisin peliympäristöstä, joka oli 10/10 sekä ohjaajan innostuneisuudesta, joka tarttui meihin pelaajiinkin.

Kokonaisarvosanaksi Kunnonpaikan lasertaistelupeli Kaupungin valtaukselle antaisin siis 8½ tai 9-.

Täs mä kannattelen tätä asetta kuin vanha tekijä...

Lähtisin ehdottomasti uudelleen taistelemaan, ja toivottavasti siihen tarjoutuu vielä joskus tilaisuus. Lasersota olisi loistava aktiviteetti esimerkiksi polttari- tai synttäriporukalle, tyttöjen- tai poikieniltaan, tai ihan muuten vain hauskanpitoon! Kohottaa mielialaa ja ryhmähenkeä 100 % varmasti!


Kiitos vielä koko joukkueelle,
 jos Suomenmaahan tulisi sotatila, 
haluaisin kuulua teidän tiimiin!


tiistai 3. lokakuuta 2017

"Joko sinä viännät ja kiännät sitä savvoo...?"

No mitäpä luulette? Kuukausi ihmisten keskellä jotka ovat pääsääntöisesti jostain muualta kuin Savosta ja illat joko siinä samassa porukassa tai Sonjan kanssa tai sitten neljän seinän sisällä kotona. Kraanavedestäkö se savolaisuus tarttuisi? 

Että älkää PLIIIIS kysykö tuota kysymystä enää. Kaikkea muuta täällä olemiseen ja asumiseen liittyvää toki saa kysyä, ja mielelläni kerronkin sillä onhan tää kaikki niin mahdottoman AWESOME



Oikeasti mulla ei olisi kai aikaa kirjoittaa nyt, mutta päätin että kaiken kiireen ja stressin keskellä on kai hyvä istua alas ja yrittää kertoa teille miten mulla menee. Kovin jäsenneltyä ja järkevää tekstiä tuskin saan aikaiseksi, on meinaan tämä stressitaso aika korkealla. Enkä jaksa nyt olla edes mitenkään erityisen hauska, joten jos odotat hassunhauskaa huumoritekstiä täynnä hulvattomia kielikuvia niin voit lopettaa lukemisen tähän.


Koulussa pitää kiirettä. Alkuun tuntui että edettiin tosi hitaasti ja käytiin läpi vaan käytännön asioita sekä tietoteknisiä juttuja. Odoteltiin vain että koska se oikea opiskelu sitten oikein alkaa. No, eipä mennyt kauan. Nyt on niin kova tohina päällä, että heikompia hirvittää (tähän porukkaan myös allekirjoittanut lukeutuu, valitettavasti). On opeteltu anatomian sanastoa latinaksi, hierottu toistemme hartioita, jumpattu, kirjoitettu muistiinpanoja ranne kipeänä ja tuskailtu tietoteknisten ongelmien parissa.



TO DO-lista on pitkä kuin nälkävuosi, ja kaiken lisäksi vielä hukassa. Koen olevani pihalla kuin lumiukko, mutta silti jollain masokistisella tavalla nautin tästä kaikesta.  Enkä ole edes vielä nähnyt yhtään opiskeluun liittyvää painajaista, joten stressi on kai hallinnassa.


Meidän luokka on aivan käsittämättömän mahtava ( ja toivottavasti niistä tuntuu samalta etten oo yksin ajatusteni kanssa! ). Ikäjakauma on laaja ja lähes koko Suomi Lappia lukuunottamatta on edustettu. Jeesataan toinen toisiamme milloin missäkin asiassa, WhatsApp laulaa koko ajan ja tehdään juttuja yhdessä; käydään elokuvissa, syömässä, urheilemassa, bilettämässä...

Tässäkin kuvassa kello on näköjään vasta hieman yli YHDEKSÄN ja minä olen näköjään jo valmis nukkumaan...

Itselläni tuo bilettäminen on toki alkuviikkojen jälkeen jäänyt vähemmälle; vanha ei vain jaksa. Tai ehkä kyse ei ole jaksamisesta vaan siitä että sellaisen raivobailaamisen sijaan viettäisin iltani mielummin jossain kivassa pubissa istuskellen ja jutellen. Yhdet opiskelijabileet olen käynyt kokeilemassa, kahdet olen viime hetkellä jättänyt välistä. Tiedoksi vaan teille kaikille jotka uhkailitte että "VOI VOI, siitä se bailaaminen vasta alkaakin!"

Tarkoitus oli lenkkeillä mahdollisimman paljon ja tutustua samalla lähiympäristöön. No, osaan kouluun, Sonjan luokse ja lähikauppaan vaikka silmät kiinni mutta muuten olen aika pihalla missä on mitäkin. SYKETTÄ-liikuntapalvelut tarjoaa super-edullisesti järkyttävän määrän ryhmäliikuntatunteja sekä useamman kuntosalin opiskelijoiden käyttöön, mutta en ole yksinkertaisesti ehtinyt edes miettiä moisia aktiviteettejä. En käsitä miten päivät voivat kulua näin nopeasti! Jos koulumatkoja ja keskustassa käyntiä ei lasketa, urheilusuoritukseni voi laskea yhden käden sormilla. Ja uskotteko jos sanon etten ehdi nykyään nukkua edes kovin pitkiä päiväunia kovin usein!




Mun koti on ihana. Toki se on joidenkin mielestä liian kaukana, mutta entä jos juttu onkin niin että ovat vaan itse liian kaukana? Kaikki Puijonlaaksossa joskus liikkuneet tietävät, että se on maailman ainoa laakso johon täytyy kiivetä. Lisäksi saan mahtavan jalkatreenin joka ikinen kerta kun poistun asunosta, sillä kolmikerroksisessa kotitalossani ei ole lainkaan hissiä. Koska en osaa teleportata, käytän kiltisti portaita. Siispä, vaikken liikuntaa olekaan ehtinyt harrastaa, kuntoni pysyy silti onneksi korkealla ja kroppa timminä (sarcasm alert..)!!!

Asuntoni tuntuu jättisuurelta vaikka siinä on vain 35 neliöt (ja tämä ei sitten ole sarkasmia, vaan ihan totta). Voisin ehkä joskus tässä tehdä mahtipontisen asuntoesittelypostauksen jos vain jaksan. Jos nyt joitain miinuksia pitää väkisin koittaa keksiä niin vesi on aika kamalan makuista ja sauna puuttuu. Vesiasia korjaantuu onneksi sillä että juo pelkkää viin jääkaapissa seisonutta vettä ja saunaan pääsee aina kun käy kotona eli kerran kuussa hyvällä tuurilla ehkä.





Yhtenä lähiaikojen projektina mulla olisi tapettien repiminen oleskelutilan ja makuusalin seinistä. Muutenpa täällä onkin aika valmista asuttavaksi. Kirjoituspöydän hankin käytettynä sillä koulutehtävien tekeminen pikkuruisen ruokapöydän ääressä olisi ollut jo liian kaukana jopa minun mukavuusalueeltani. Lisäksi löysin Prismasta hienon julisteen joka oli jostain syystä pakko saada. Siihen Ikeasta kehykset ja ei kun opiskelemaan!







Siinäpä elämää Kuopiossa noin lyhykäisyydessään. Jospa tää mun arki normalisoituisi mahdollisimman pian niin jäisi aikaa myös harrastuksille ja voisin taas ryhtyä täysipäiväiseksi fitnessbloggaajaksi. Sitä tuskin tulee tapahtumaan lähivikkoina sillä mun ohjelma näyttää tältä:




Edessä on siis ensimmäinen työharjoittelu ja sen perään "itsenäisen opiskelun viikko" eli tutummin syysloma. Molemmat viikot aion viettää tuolla kotiseuduilla ja ajanvarauskalenterini tapaamisten osalta alka pikkuhiljaa täyttyä. Varaathan siis oman aikasi mikäli mielit saada osasi mahtavasta seurastani!!! :)))))







Kuulemisiin rakkaat lukijat.